Napapiirin seikkailija

Lapponia – hiihtokauden huipennus

Olen pienenä hiihdellyt lukuisia kertoja Pallaksella. Eihän siinä liene mitään ihmeellistä, tuntureita ja komeat maisemat. Siksipä en ollut osannut kaivata Lapponia-hiihtoon. Tänä vuonna kuitenkin lähdin katsomaan, mitä Karran Huikonen, eli Lapponian päätösmatka voi vanhalle Pallaksen kävijälle tarjota.

Reitti tuo Ounasjärven jäältä lähes 80 kilometrin matkan läpi tuntureiden Olokselle, laskettelurinteiden kupeeseen. Matkahiihto on mahtavaa! Se tunne, kun olet suksinesi menossa jonnekin, se on vallan toista kuin valoladun kiertäminen. Ja ilman muuta, Lapponia, erityisesti sen lopettava etappi, on kaunein ainakin Suomen massahiihdoista.

Lähdön tuntua

Lapponian lähtö 2015. Joku ihme ryhmä sai 50 metriä etumatkaa, eivät varmaankaan jaksaneet hiihtää kokomatkaa. Kuva Suvi tanner

 


Lauantaina keli suosi, aurinko räkötti jo lähdön aikaan klo 10 pilvettömältä taivaalta. Lähtökajahduksen jälkeen hiihtäjät venyivät letkaksi jäällä kurvailevalla ladulla. Vähitellen latu puikkasi puiden sekaan ja alkoi nousemaan ylöspäin. Mäet pakottivat jonoa kapeammaksi. Matkanteko oli alkanut. 

Lapponia oli minulle ennen kaikkea kova harjoitus keskellä reipasta harjoitusjaksoa. Mitään kuvitelmia sijoituksesta ei ollut. Ennen kaikkea tarkoitus oli hiihtää tasaisemmin ja paremmin kuin Napapiirin hiihdossa, olla hyvävoimainen loppuun asti ja hallita omaa hiihtoa sekä syömistä ilman pahaa oloa. Tämä onnistui hyvin. Mukana oli enemmän kuin tuplasti geelejä edelliseen koitokseen verrattuna, lisäksi join järjestelmällisesti joka huollossa.

Ensimmäisen huollon jälkeen letka mutkitteli ylämäkeen ja puikkasi kapeaan kuruun. Mäki tiukkeni ja maisema takana avautui hienona. Edessä kimmelsi puhdas lumi säkenöivässä auringonpaisteessa. Yhtään hienompaa ei voisi tunturissa olla. Alun häsellys muuttui mukavaksi tekemiseksi. Pari selkää tarjosi vetoapua letkassa nousemiseen, ja latu kääntyi helpotusta tarjoavaan laskuun. Syke tasaantui ja muistin nauttia maisemista sekä tunteesta.

nammalasta

Alun jälkeen tarjolla on tasaisesti tiukkeneva nousu ylös tunturiylängölle. Välillä pari laskua ja jälleen noustaan. Huollot ovat hiukan tiuhemmassa kuin 10 kilometrin välein, mutta pari väliä venyvät juurikin tuohon mittaan. Latu oli alussa priima kunnossa, mutta ylhäällä tunturissa tuuli tuo aina lunta ladulle. Paikoin matka etenikin läpi lumikasojen.

Tuulen tuivertama kuiva lumi ei luista. Joudun huitomaan letkassa heinämihen tavoin, että pysyn muiden kyydissä. Miestä ja naista lappaa alamäessä ohi. Muistan Mustin sanat Falunista: ”Jos ei se luista alamäessä, niin eihän se luista ylämäessäkään”. En anna sen masentaa, sillä ylämäet tuntuvat oikeastaan tosi hyviltä. Letka menee hiljaa ja olen päättänyt, että ylämäissä en lähde ohittelemaan. Ainakaan vielä. Letkassa hiihtäminen on uutta ja vaikeaa. Vaatii keskittymiskyvyltä ja hermostolta paljon, ettei tuhoa edellä menijän sauvoja. Omaa rytmiä on haastava pitää, ja omasta hiihdosta ei ole tietoakaa. Ja kuka välkky keksi pistää sauvoihin valkeat päät ja sommat?

Huolloissa oli sählinkiä, mutta sain rakennettu suhteellisen hyvän rutiinin: 300m huoltoon -kyltin jälkeen geeli naamariin, roska kivasti huollossa hankeen ja etusormi urheilujuomakuppiin. Puolet juomasta meni rinnuksille, eikä hengästymiseltä ollut helppo juoda sitä toistakaan puolta. Välillä oli haasteita päästä mukiin käsiksi. Kyllä pyöräkisoissa juominen on helpompaa!

Mietin matkan varrella usein, missähän olen menossa suhteessa tuttuun kesäreittiin. Pyhäkeron ja Nammalakurun välissä olin vähän heikommin kartalla, mutta ladolle laskiessä sain paikasta kiinni. Edessä oli reipas nousu ylös montusta kohti Pallasta. Noususta teki astetta vaativamman ihmisesteet, jotka oli päästetty valloilleen matkan puolesta välistä. Juuri se mäki oli yksi huonoimmista paikoista ohitella ketään. Ympärillä oli kuitenkin jo muutamia kilometrejä jalostunut naisletka, jonka kyydistä minulla ei ollut aikomustakaan pudota. 

Hiihdin viimeistä viittä kilometriä lukuunottamatta koko ajan pitkässä letkassa. Se oli yllätys, odotin enemmän yksinhiihtoa. Noin 40 kilometriä matkasta sujui 6-7 henkilön naisletkassa. Jossain vaiheessa homma jo meinasi mennä kyttäilyksi, mikä on aikasta turhaa, kun ollan sijoilla 24.-30.

kemiöltä

Pallakselle nousu oli tuttua reittiä. Hotellin kulmilta pääsimme vauhdikkaaseen laskuun jäistä liippalatua myöten. Oli mukava lepuutella hartioita ja työnnellä rennosti tasuria. Naisletka venyi ja paukkui, mutta ei hajonnut: Mäntyrovan tuvalla olimme jälleen mukavassa kimpassa. Luistelu-ura oli patillaan keskeltä, ja tykkäsinkin työnnellä latua pitkin.

Lähetin ymmärtäviä ajatuksia letkassa hiihtäessäni kaikille MC-tason hiihtäjillemme. Katson ensi kaudella kisoja toisin silmin. Ymmärsin nyt kaikki, mitä Niskanen, Pärmäkoski ja Saarinen höpöttävät omasta hiihdosta, suksienkolinasta ja sauvojen viuhumisesta. Eihän letkassa voi tehdä muuta kuin hiihtää letkassa! 

Helpoilla osuuksilla tuntui, että letka eteni melko hiljaa. Ei ollut kuitenkaan helppo hypätä kyydistä ja lähteä keulille posottamaan. Vastatuuli  ja kaikki. Torassiepissä tajusin, että matkaa on enää aika vähän jäljellä. Huomasin myös, että 5 tunnin alitus voisi olla mahdollinen. Huikkasin kavereille, että lähden kokeilemaan sitä, tervetuloa mukaan. Yksi ilmoittautui halukkaaksi haastamaan. Pistin uuden pykälän silmään ja tuulettoman suonylityksen kohdalla hyppäsin keulille ja jätin letkan.

Tiesin odottaa Oloksen mäkiä. Tuntuma jaloissa oli virkeä, mutta syke kiisi korkealla. Mäet olivat pidemmät, kuin oli muistanut. Miksihän aina kisan viimeiset kilometrit ovat niin raskaita, olipa kisa minkä mittainen tahansa? Toivottavasti kukaan ei kuvannut mäkiä, tyyliä ei voinut kehua. Lopussa mietin, että onkohan Lapponian järjestäjillä samanmoinen huumorintaju, kuin seikkailukisoissa: niissä karkeloissahan maali on viety rinteen päälle, tai juuri kun olet ylittänyt kuvittelemasi maaliviivan, joku käskee kipaista vielä mutkan tunturissa. No, Lapponiassa maali oli paikallaan.

LapponiaAika

Viiden tunnin alitus jäi saamatta, aika painui reilun minuutin sen yli. Helpoilla osuuksilla olisi ollut vara tulla reippaammin, vähän liian myöhään tajusin, mitä kello on. Kokemus oli kuitenkin mahtava! Hiihto oli noousujohteinen, jalat tuntuivat maalissakin hyviltä. Vauhti oli hitaampi kuin Napapiirin hiihdossa, mutta suoritus ehjempi. Syöminen onnistui hyvin. Ja kyllähän kisaajan mieltä lämmitti, että pystyin voittamaan tutuksi tuleen letkan muut naiset. Tuloksiin voi tutustua  täältä.

Mahdollisesti kauden viimeiseksi hiihdoksi jäänee sunnuntainen loppuverryttely Levillä. Vajava 40 kilometrin kevyt hiihtely palautteli sopivasti Huikosesta ja jätti nälkää ensi kaudelle hiihtämiseen. Keli suosi myös Levillä: uskomaton auringonpaiste viimeisteli naaman lähes rantakuntoon.

Kätkänkierrros

 

Levitunturi

 

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesälajeja!

Advertisements
This entry was published on huhtikuu 13, 2015 at 8:39 pm. It’s filed under Kilpailut and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: