Napapiirin seikkailija

Vapaalaskua Aakenuksella – treenipäivä perheen kanssa

Lumilautailuharrastuksen myötä on tullut liikuttua vapaasti rinteillä. Vasta viime vuosina olen kuitenkin ymmärtänyt, kuinka tärkeässä roolissa nämä reissut ovat olleet, ja ovat edelleen, oman kunnon rakentumisessa. Aiemmin pidin reissuja tavallaan treenaamisesta vapaana, mutta nyt tärkeänä osana treenikautta. Viime vuoden rykäisy oli Abiskon tienoille Gironille, nyt vapaalaskukausi aloitettiin Aakenukselta, Ylläksen ja Levin välistä.

Aakenus on yksi lähialueen helpoiten saavutettavista kunnon tuntureista. Sen juurelle pääsee autolla, ja alle tunnin patikoinnilla on jo puuttomassa rinteessä, mistä näkyy upeasti sekä Levi että Ylläs.

Viikonlopun reissu Aakenukselle oli ensimmäinen offarireissu koko perheen voimin. 11 ja 9-vuotiaat tytöt ovat laskeneet rinteissä jonkin verran, ja vaeltaneetkin lapsesta asti, mutta oikeata laskureissua takamaastoon ei ole vielä tehty. Nyt suunnattiin Aakenuksen rinteille lumikengin. Patekin pääsi mukaan.

Matkalla ei kannata turhaa kelloa vilkuilla. Tunturissa, ja etenkin lasten kanssa, jo matkalla ollaan perillä.

Logistinen ongelma ratkaistiin ahkiolla. Siinä kulkivat helposti varavaatteet, eväät, kypärät, laskukengät, sukset ja lumilaudat matkan ylös. Lähdimme Totovaaran pirtin parkkipaikalta, ja suuntasimme uraa pitkin kohti Aakenuksen Moloslakea. Ajatus oli aluksi käydä Moloslehdon kämpällä syömässä, laskea rinteitä Moloslehtoon päin ja tulla samaa jälkeä takaisin.

Nuorimmainen kapusi todella reippaasti Aakenuksen rinnettä.

Toimin seurueen vetojuhtana, lapsilla ei ollut muuta kuin lumikengät ja sauvat. Lumikengistä luovuimme nousupolulla, se kantoi hyvin ilmankin. Lähestymisen ja ensimmäisen nousun lapsilla oli tavalliset kengät, ja kepeä askel. Lapsille jaksaminen on ennen kaikkea asennekysymys. Aikuisen ei kannata heittäytyä epäilemään lapsen jaksamista ääneen. Tosiasiassa tylsyys on se, mikä lapsen saa nurisemaan, ei välttämättä ollenkaan todellinen väsymys. Juuri äsken kesken kävelyn väsymystä nurissut lapsi voi seuraavassa hetkessä juosta rinnettä ylös mielikuvitusleikin pauloissa. Sopivasti taukoja ja leikkejä matkalla saa lapset tallustelemaan pitkiäkin matkoja.

Lisää vauhtia ei saa kuitenkaan hoputtaa. Se saa monesti pienet vaeltajat vain turhautumaan. Matkan tyssätessä voi sen sijaan miettiä, miten kaikella tavoin voi auttaa, kuin seikkailukisoissa konsanaan. Erityisesti suksilla kuminauhaveto ylämäissä helpottaa paljon, vaatetuksen vähentäminen, jos on kuuma ja ennen kaikkea pari keksiä, tuovat myös tehokkaasti lennokkuutta kenen tahansa askeleeseen.

Lounasleirin paikka löytyi puun ympärille muotoutuneesta tuulensuojasta.

Ehdottomasti kannattaa huolehtia, että lapsilla on tarpeeksi energiaa, ja sopivan lämmin koko ajan. Pidemmän tauon ajaksi kannattaa varata lämmin fleece tai vaikka toinen toppatakki, sekä kuivat käsineet lämmikkeeksi. Näin lapsella ei ole missään vaiheessa mitään hätää.

Näissä maisemissa on mahtava lasketella kenen vaan. Lapset nauttivat astetta rennosta laskuotteesta.

Sain vetää ihan voimalla ahkiota loppunousun jyrkemmällä osuudella, lasten kirmatessa edellä. Pari keksitaukoa rytmittivät menoa hyvin. Keli oli nousurinteessä niin hieno, ja halu laskemaan sen verran kova, että päätimme jäädä samalle puolelle. Lounasaika kolkutteli vatsoissa, joten laskusessiota ennen söimme leivät ja termarin avustuksella nopeat nuudelit.

Lumi oli rinteessä aivan priimaa. Parina edellisenä päivän satoi hyvin lunta ympäri Lappia, ja Aakenuskin oli saanut siitä osansa. Rinne oli lapsillekin sopivan loiva, missä sai pehmeässä pintalumessa monta hienoa käännöstä. Ei tarvinnut pelätä jäätä tai kovaa rinnettä. Kaatuminen oli leikkiä vaan. Koko perhe nautti laskusta kovasti. Otimme ensi laskun puurajaan, ja nousimme uudelleen ylös.

Lapset jäivät Paten kanssa leiriin leikkimään, kun laskimme aikuisvoimin vielä uudelleen. Laskujen jälkeen jälleen pieni takkaustauko ja päätimme koota leirin loppulaskua varten. Loppulasku tarkoitti käytännössä koko matkaa takaisin autolle. Lumilaudalla aivan loppu voisi olla haastava, mutta nuorimmainen suksilla tulisi pääsemään koko matkan kevyesti sauvoja heilutellen.

Leiri ahkioon ja menoksi. Ahkio on helpompi, kuin täpötäydet reput.

Alkulasku oli jälleen kevyttä lunta, ja soi mahdollisuuden laskea missä vaan. Puurajasta alaspäin kulki kelkanjälkeä levämpi nousupolku, jota myötäillen matka jatkui reittiä pitkin. Ura oli reunoista ihanan pehmeää puuteria, joten siinä pystyi helposti kurvailemaan reunasta toiseen. Innostunut Pate oli hiukan haastellinen: raukka yritti pitää sinne tänne kimpoilevan porukan kasassa, samalla kun lapset yrittivät väistellä laukkaavaa koiraa. Laskin itse ahkio perässä alas. Se on aina lumilaudalla haastavaa, mutta hauskaa.

Koko reissuun meni taukoineen hiukan alle 5 tuntia. Matkaa ei kilometreissä kertynyt kuin 6-7, mutta nousumetrejä tulikin jo yli 300. Päivä oli aivan mahtava. Se oli kunnon treenipäivä, oiken mukava laskupäivä, ja ennen kaikkea hieno päivän perheen kanssa. Reissu ei jää viimeiseksi, niin paljon koko porukka nautti. Lapset eivät hidastaneet mitenkään menoa, eivät ylös, eivätkä alas tullessa. Tavaraa oli toki mukana kuin pienellä sirkuksella, mutta toisaalta kunnon rahti ahkiossa meni vaan hyvästä lajivoimatreenistä.

Ja ne maisemat! Näiden vuoksi nyt kiipeää mielellään.

Mainokset
This entry was published on maaliskuu 12, 2017 at 7:38 pm. It’s filed under Vaeltaminen and tagged , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: