Napapiirin seikkailija

Napapiirin hiihto – lisää matkaa ja hiihtokisailua

Viime vuonna tuli kisattua ensi kertaa suksilla sitten 90-luvun. Kovasta kisasta ei ollut kyse silloinkaan, lähinnä kokeilusta ja hyvästä hiihtotreenistä. Mutta kyllähän se aina sytyttää, kun lappu on rinnassa, että aivan lenkkivauhtia ei tule mentyä. Tänä vuonna osallistuin jälleen Napapiirin hiihtoon Rovaniemellä. Viimevuotinen alimatka 60 kilometriä vaihtui tayteen nautintoon: 90 km reissulla ehti maisemia ihailla ja päivän auringosta nauttia.

Hiihto kelit ovat kääntymässä kevääseen ja tällä hetkellä parhaat mahdolliset.

Hiihtokelit ovat kääntymässä kevääseen ja tällä hetkellä parhaat mahdolliset.

Reissu alkoi pakkasen puolella aamusta klo 8. Noin sata hiihtäjää kirmasi tälle matkalle, suurin osa starttasi pari tuntia myöhemmin lyhyemmille matkoille. Latu oli upeassa kunnossa ja letkassa matka kulki hyvin. Reitin alussa oli suhteellisen tasaista pitkään, ainakin Ounasvaaran mittapuulla. Tarkoitus olikin pitää vauhti rauhallisena ja lähinnä vassutella letkan mukana. Alun maltilliset korkeuserot jatkuivat Jokkavaaraan. Otin huollosta pientä urheilujuoma huikkaa ja keksiäkin välillä.

Jokkavaaran jälkeen alkoi hivutteleva nousu vastatuuleen pitkin suoraa linjaa. Tässä olisin kaivannut hiukan vetoapuja, mutta melkolailla yksin sai tuulta halkoa. Sata metriä edessä meni isompi joukko hiihtäjiä, myös pari naisten sarjalaista mukana. Yksittäisiä selkiä tipahteli vastaan vähitellen, mutta joukkoa en saanut kiinni. Yhden naisen sain jätettyä taakseni, ja hetken hiihtelin naisten sarjan kärkimenijänkin kyydissä, mutta huollossa pysähtyminen tiputti siitä junasta. Näin neljännesmatkan kunniaksi vasempaan jalkaholviin myös puhkesi rakko, joka korventeli ja kasvoi hämmentävää vauhtia. Toki tyhjäpäiseen menoon sai sisältöä pohtimalla minkä näköinen ja kokoinen komeus jalasta lopuksi paljastuisikaan.

Tuolta noin 45 km:n kierroksen puolivälistä jatkui pikkuhiljaa koventuva nousu Ounasvaaralle ja viimein vaaran päälle, Isorakalle asti. Menoa ei voinut sanoa lennokkaaksi, mutta suhteellisen hyvävoimaisena kuokin tulemaan. Tunne oli koko ensimäisen kierroksen, että kevyesti menee. Loppukierros olikin paria yksittäisiä nousuja lukuunottamatta laskuvoittoinen stadionille asti. Uudelle kierrokselle sain lähteä yksin.

Usein muulloinkin olen kohdannut saman ongelman: en ole hyvä pitämään vauhtia yksin. Helppoa alkumatkaa leimasi kova ohittelu, kun juuri minua ennen oli startannut muutamat sata 40 km:in taipaleelle lähtenyttä. Parilla suoralla näin takanani vielä alle minuutin päässä ensimmäisella kierroksella ohittamani kilpasiskon. Vauhti oli siis ollut hiukan verkkaista. Ylämäkeen kiristelin ja ohittelin tehokkaasti hiihtokansaa.

Tiesin, että pitkällä helpolla pätkällä pitäisi jaksaa hiihtää, eikä jäädä hiihtelemään. Yritin vassutella rennosti ja etenevästi. Rakko ohjasi kuitenkin tasatyöntelemään, sillä siinä se ei sattunut. Mutta eihän se tasuri ole niin nopeaa kuin jaloilla hiihto, uskokaa pois. Sain onneksi mukavasti apuja tuuliselle suoralle lyhyen matkan taivaltajasta. Neljästä mukana olleesta geelistä viimeinen meni täällä, noin 25 km ennen maalia.

Jäin jälleen yksin kuokkimaan Isorakan mäkeen ja tunsin kyllä, että liian hiljaa mennään.  Ei painanut varsinaisesti maitohappo jaloissa, laiskat vain olivat pirulaiset. Muutama geeli olisi kelvannut, mutta eipä ollut mistä ottaa. Pari keksiä imeskelin huollosta. Ounasrinteen suorille luisto tuntui tippuvan nollaan, kun vastassa oli märkää ja likaista lunta. Rakon vuoksi tasatyöntelin liippalatua. Tasaisen hissuttelun jälkeen noin 5 km ennen maalia takaa sitten tultiinkin kevyesti ohi. Sen verran koitin lappaa perään, etten enää kolmannelta sijalta tippuisi, mutta kyllä sokerin puute pisti päätä pyörälle erityisesti laskujen jälkeen. Eikä rakkokaan kauhen kaksiselta tuntunut, lähinnä haaveilin monon riisumisesta.

Maalissa olo oli joka tapauksessa mukava, ja aivan tyytyväinen. Naisseura oli kovaa, ja kisa lopputulostenkin perusteella tiukka: viisi parasta naista mahtui reilun 10 minuutin sisään. Kisasta huolimatta reissun tarkoitus oli hyvä treeni ja sen sain kyllä aikaiseksi. Ensimmäinen kierros meni aikaan 2 h ja 35 minuuttia. Loppuajaksi tuli 5:28.11. Eli vauhti ja keli kyllä huononivat toisella kierroksella. Juomaa ja ruokaa olisi pitänyt ottaa itselle mukaan, tai edes muutama geeli enemmän. Nyt söin liian harvoin vaikka mieli olisi tehnyt kyllä. Ja onpa hiihtäessä syöminen vaikeaa! Ensi kerraksi pitää keksiä parempia ratkaisuja.

Seuraavana päivänä reissu ei tuntunut muualla kuin rakossa. Jalat olivat oikeastaan hyvän tuntoiset, eikä käsiäkään väsyttänyt. Maitohappo ei siis painanut. En keventänyt harjoittelua hiihtoa varten, eikä tarkoitus ole keventää kovasti näin jälkikäteenkään. Muutaman päivän teen jotain muuta kuin hiihdän vapaata, jotta rakko ehtii parantua.

Kevyttä päivää vietin sunnuntaina laskettelurinteessä perheen kanssa. Upea keli jatkui ja paikkaa voi suositella kaikille perheille: Pellon Ritavalkea tarjosi upeat olosuhteet lasketteluun. Nostalgiaa ja mahtavat olosuhteet. kaikki linkat ja metsäpätkätkin olivat vielä paikoillaan.

Lapsuuden kotirinne oli todellisessa tikissä. Näin hyvässä kunnossa rinteet ovat harvoin missään. Eikä ole jonoja!

Lapsuuden kotirinne oli todellisessa tikissä. Näin hyvässä kunnossa rinteet ovat harvoin missään. Eikä ole jonoja!

 

 

 

 

Advertisements
This entry was published on maaliskuu 15, 2015 at 9:33 pm. It’s filed under Kilpailut and tagged , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. Follow any comments here with the RSS feed for this post.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: